Aika on aina kiinnostanut minua. Ajatus, että nykyhetkeä ei ole olemassakaan, on vain entinen ja tuleva, hetkautti minua jo pikkupoikana. Aika kuluu ikään kuin nauhana kuvitellun viivan yli. Aiemmin kuvittelin, että aika kulkee kvantteina, kopioi itsensä hetki hetken jälkeen ottaen muutoksen kulloinkin huomioon. Tähän perustuu novellini Aikarako ( SPIN 2/1986) Tällä hetkellä kvanttiaikaa ei pidetä todellisena.
Ajan suuntaa kuvataan suhteellisuusteoriassa yleensä entropian (epäjärjestyksen) lisääntymisenä. Kvanttifysiikassa tilanne voi olla toinen.
Tieteiskirjallisuudessa aika liittyy yleensä aikamatkailuun. Kotimaisista teoksista viime vuosisadalla seuraavat käyttävät aikaa jollain lailla hyväkseen:
Veikko Karumo: Olenko minä nyt Kuussa? (1944), Volter Kilpi: Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944), A,O. Korteneva: Säteen takainen maa (1951), Kari Nenonen: Santa Lauran pyhimys (1983), Saana Saarinen; Viimeinen papitar (1998), Marita Salomaa: Taivaanrannan tuolle puolen (1990), Sirpa Tabet: Punainen metsä (1989), Marton Taiga: Viiden minuutin ikuisuus (1945), L. Valakivi: Nuortuva maailma (1931).
Omista novelleista aikaan liittyy myös novelli Meteoriitti (WHH 204)
Aikaa ei ole olemassa ilman materiaa. Tajuamamme maailmankaikkeuden neliulotteisena. Kvanttifysiikan mukaan ulottuvuuksia on enemmän. Näin ollen myös ajan ymmärtämisemme saattaa olla vajavaista. Mutta näillä mennään, sanoi Jyri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti