AIKA JA KOTIMAINEN TIETEISKIRJALLISUUS

 

Aika on aina kiinnostanut minua. Ajatus, että nykyhetkeä ei ole olemassakaan, on vain entinen ja tuleva, hetkautti minua jo pikkupoikana. Aika kuluu ikään kuin nauhana kuvitellun viivan yli. Aiemmin kuvittelin, että aika kulkee kvantteina, kopioi itsensä hetki hetken jälkeen ottaen muutoksen kulloinkin huomioon. Tähän perustuu novellini Aikarako ( SPIN 2/1986) Tällä hetkellä kvanttiaikaa ei pidetä todellisena.

Ajan suuntaa kuvataan suhteellisuusteoriassa yleensä entropian (epäjärjestyksen) lisääntymisenä. Kvanttifysiikassa tilanne voi olla toinen.

Tieteiskirjallisuudessa aika liittyy yleensä aikamatkailuun. Kotimaisista teoksista viime vuosisadalla seuraavat käyttävät aikaa jollain lailla hyväkseen:

Veikko Karumo: Olenko minä nyt Kuussa? (1944), Volter Kilpi: Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944), A,O. Korteneva: Säteen takainen maa (1951), Kari Nenonen: Santa Lauran pyhimys (1983), Saana Saarinen; Viimeinen papitar (1998), Marita Salomaa: Taivaanrannan tuolle puolen (1990), Sirpa Tabet: Punainen metsä (1989), Marton Taiga: Viiden minuutin ikuisuus (1945), L. Valakivi: Nuortuva maailma (1931).

Omista novelleista aikaan liittyy myös novelli Meteoriitti (WHH 204)

Aikaa ei ole olemassa ilman materiaa. Tajuamamme maailmankaikkeuden neliulotteisena. Kvanttifysiikan mukaan ulottuvuuksia on enemmän. Näin ollen myös ajan ymmärtämisemme saattaa olla vajavaista.  Mutta näillä mennään, sanoi Jyri.

MIETELMIÄ FERMIN PARADOKSISTA

 

Fermin paradoksissa (Enrico Fermi, 1901 – 1954) kysytään: Jos maailmankaikkeudessa on elämää ja älyä, missä kaikki ovat? Aikojen kuluessa jonkinlaisen sivistyksen olisi pitänyt levitä halki meidän galaksimme ja meilläkin vierailisi alieneja tuon tuostakin.

Selityksiä kontaktien puutteelle on annettu monia, esim. Markus Hotakainen kirjassaan Onko siellä ketään? (2014) tai Nils Mustelin teoksessa Elämää maailmankaikkeudessa (1980). Äärettömän pitkiin etäisyyksiin on turha vedota, koska myös aikaa levitä on miltei äärettömän paljon.

Todennäköisin selitys paradoksiin on, että älyllinen elämä tuhoaa itsensä saavutettuaan kyvyn tuhota itsensä. Ellei loppu saavukaan atomimyrskyssä, kohtalona voi olla taantuminen alemmalle tasolle, kuten arvellaan Erkki Ahosen tieteisromaanissa Paikka nimeltä Plaston (1968).

Tämä kehitys tuntuisi olevan Maapallolla nyt aluillaan. Populismi on tehokas taannuttamisen keino, joka hyvin saattaa myös laukaista totaalisen tuhon. Silloin elämä joutunee aloittamaan liki alusta. Lutikoista on pitkä matka Albert Einsteiniin.

2. Usein sanotaan, että Maapallo on ainoa paikka, jossa on elämää. Maailmankaikkeudessa on vähintään sata miljardia galaksia, ja niissä keskimäärin kussakin sata miljardia tähteä. Nykytietojen mukaan kaikkia tähtiä kiertää planeettoja, joista muutama osuu elämävyöhykkeelle, eli niiden pintalämpötila pitää veden nestemäisenä. Elämän esiintyminen vain yhdellä planeetalla olisi käsittämätön ihme. Joka tapauksessa, mikäli elämää tai sen jäänteitä löytyy esim. Marsista, tiedämme, että maailmankaikkeus kuhisee elämää.

Vaikeata on myös määritellä, mitä elämä on. Tunnemme vain Maapallon veteen ja hiileen perustuvan elämän. Suomalaisessa tieteiskirjallisuudessa – kuten myös ulkolaisessa – elämä eroaa Maan elämästä vain mitättömissä pikkuseikoissa. Piiperäistä eloa muistan ainoastaan omasta novellistani Maailmankaikkeudenvaarallisin aine. (mm. Planeettojen kapellimestari, 2014) 

Uskonnolliset teokset jumalineen ovat asia erikseen eivätkä kuulu tähän artikkeliin. Lähinnä voin viitata kirjoittamaani novelliin Pyhyys. 

3. Elämän synnyn kriittiset askelmat lienevät alussa: Jokin molekyyli alkaa käyttäytyä roistomaisesti eli käyttää muita hyväkseen. Sopivasta sotkusta säteilyn, paineen ja lämpötilan vaikutuksesta kehittyy jotain solumaista. Seuraava vaikea hyppy on monitumaisuus ja siitä homma paisunee omaa rataansa. Lisäloikkia ovat vedestä nousu (meri mukana verenä ja solunesteinä), tasalämpöisyys, vaistot ja äly. Älylle ei ole kiinteää määritelmää eikä älyllä ole juurikaan tekemistä viisauden kanssa. Roistomaisuus kulkee koko ajan kehityksen kupeella, sitä jopa kiihdyttäen.

4. Tärkeä kysymys on vielä älyllisen sivistyksen ajoitus. Maapallo on pystynyt pitämään radiometeliä vasta vähän toista sataa vuotta. Pikku loikkia avaruuteen on tehty reilusti alle sata vuotta. Maailmankaikkeudella on ikää 13,8 miljardia vuotta. Miljardien vuosien saatossa tällaisten sivilisaatioiden ajallinen kohtaaminen on erittäin epätodennäköistä. Mikään laji ei ole säilynyt maailmassa ikuisesti. Luulisin, että jos ihminen ei tuhoa itseään, jossain vaiheessa bakteerit hoitavat homman. Ja niin miljoonan vuoden päästä oman aikansa neropatit ihmettelevät avaruuden hiljaisuutta.

5. Kun alkuasukkailta kuulemma kysyttiin, kuinka voisi kommunikoida tuhannen kilometrin etäisyydelle, he innostuivat kuvaamaan valtavan suuria rumpuja. Sähkömagneettinen säteily oli heidän tietoisuutensa ulkopuolella. Voinee ajatella, että galaktiset viestit viuhahtelevat ohitsemme emmekä me tajua niitä sen paremmin kuin alkuasukkaat radioaaltoja. Emmehän ymmärrä edes maailmankaikkeuden materiasta kuin viittä prosenttia kvarkkeineen ja elektroneineen. Loput ovat pimeää ainetta ja pimeää energiaa, jotka eivät ole edes pimeitä.

6. Ja vielä eräs yleinen scifi-teema: Korkeammat älyt väistävät meidät kaukaa, koska ihminen on kelvoton. En tosin usko tähän. Me jätämme muurahaiset älyllisen keskustelupiirimme ulkopuolelle. Ehkä oikeasti fiksut vain viis veisaavat meistä.

7. Kvanttifysiikan mukaan maailmankaikkeus on todennäköisesti kymmen- tai yksitoistaulotteinen. Kolmiulotteisilla aivoillamme (aika tavallaan neljäs) emme tajua siitä mitään, vaikka matemaattisesti asiaa voi selvittää. Lisäulottuvuuksia hallitsevat tyypit vipeltäisit poimujensa kautta mielensä mukaan. Ihminen ei ole maailmankaikkeuden valtias, vaikka muutama tyyppi Maapallolla itsestään niin ajattelee.