Kaksi ikivanhaa novellia, joita ei ole julkaistu missään lehdessä tai novellikokoelmassa.
PYHYYS
WHH 214
Aurinko lämmitti kallion. Sammal tuoksui. Polku nousi ensin ylös, laskeutui sitten notkelmaan suurten kuusten sekaan. Kävelin eteenpäin, olin oudolla tiellä. Kun polku alkoi jyrkästi nousta seuraavalle kalliolle, aloin pelätä. Auringon valo siivilöityi puiden lomitse, raidoitti kulun. Nousin, vaikka pelkäsin. Mäen päällä polku työntyi kahden kiven välistä ja laskeutui taas. Samea vesi välähti näkyviin.
Erosin polulta, kuljin ruskean veden vierelle. Saappaani upposivat syvälle sammalen sisään. Jäin miettimään, outo tunne täytti minut.
- Ei jumalaa ole olemassa, sanoi sammalella istuva olento, jota en ihmisenä osannut pitää. Eikä se ihminen ollutkaan.
Suolampi oli rauhallinen. Alkoi sataa, sadepisarat pyöräyttelivät ruskeaan pintaan laajenevia ympyröitä. Kun sade tiheni, ympyröiden sijaan syntyivät pienet toinen toisiinsa törmäilevät renkaat.
- En kysynyt sinulta mitään, sanoin puukko kädessäni. En tietenkään halunnut puukollani lyödä tuota olentoa, kunhan kaivertelin kuusen kylkeen muutamaa kirjainta. Mieltäni painoi jokin rakkauden mallinen tunne, joten veistin pihkaantuvaan puuhun kirjaimia L ja K ja vielä toinen K.
- Ajattelit jumalaa. Pyysit häneltä apua. Haluat tietää. Sinulle jumala on miespuolinen henkilö, jolla on sinun ajattelutasosi ja tietosi, mutta joka on erehtymätön ja kaikkivoipa.
- Niin minulle on opetettu. Ei sellaista, mitä on kuullut monta vuotta, voi niin vain unohtaa.
- Et ole uskonut kait koskaan. Olet ajatellut asioita. Viisitoista vuotta. Onko Jumala ison viraston johtaja, joka istuu huoneessaan tärkeän näköisenä päättämässä asioista, viereisissä huoneissa apunaan Poika ja Pyhä Henki. Enkelit kiiruhtavat ympäriinsä hommia hoitamassa. Serafit ja kerubit. Ja kellarissa pitää omaa firmaansa pystyssä Saatana pikkupiruja komennellen.
Maassa törrötti katajanjuurakko, jonka yläpuoliset osat olivat suurelta osin maatuneet. Nitkuttelin juurakon maasta, siivosin roskat, hain muotoa. Päätin tehdä siitä nuken. Siitä tulisi kolmejalkainen nukke. Aloin veistää muotoa esille.
- Mikä siis on jumala? kysyin. - Mitä jumalan tilalla on, jollei ole kaikkivaltiasta ukkoa pilvenreunalla? Mikä ohjaa meidän elämäämme ihmiseksi, ellei mitään johdatusta ole olemassa?
- Ihmisellä on aina ollut pyhyyden tarve. Jo ensimmäiset ihmiset pystyttivät jumalpatsaita, hakivat jumalyhteyttä seitojen ja noitien kautta. Uskoivat ikiaikaisen jumalan löytäneensä, milloin minkinlaisen, ja teurastivat niitä, jotka uskoivat toisin.
- Niinpä.
- Sanoinhan jo, ettei jumalaa ole olemassa. On Pyhyys.
- Ehkä myös osaat selittää, miten jumaluus ja pyhyys eroavat toisistaan. Mikäli sanoilla yleensä pystyy abstrakteja asioita toiselle selvittämään. Sanat merkitsevät eräille muuta kuin toisille. Koodi ei ole yksiselitteinen.
Kuvio käsissäni alkoi hahmottua. Kolme jalkaa, jalkojen mittainen vartalo, ei varsinaista päätä. Ainoastaan suippeneva osa, jossa suun virkaa hoiti ytimestä irtautunut lustoa pitkin kulkeva aukko. Paria röpelöä saattoi kuvitella silmiksi. Kalaa tuo yläosa taisi jotenkin muistuttaa.
- Voin selittää sinulle pyhyyden. Niillä sanoilla, jotka tajuat. Tajuntasi ulkopuolella ei sinulla tietenkään ole sanoja.
- No selitä.
- Pyhyys on erottamaton osa maailmaa, kuten aine ja energia. Tai aine eli energia, jos niin haluat. Pyhyys syntyi yhtä aikaa aine-energian kanssa alkuräjähdyksessä. Pyhyys määrittää universumin vakiot ja sitoo ainetta yhteen siten, että jossain vaiheessa aineeseen syntyy elämä. Ja pyhyys kehittää elämää evoluution kautta niin, että syntyy tietoisuus. Pyhyys on joka paikassa, myös muualla maailmankaikkeudessa. Sen takia, mikäli uskontoja muualla kehittyy, ne nojaavat samaan pyhyyteen kuin maapallollakin. Jumaluus on universaalinen, tosin se ei reagoi aikaan.
- Mitä tuo meitä lohduttaa. Ukkojumala sentään antaa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Mihin sinä kätket taivaan?
- Kun ihminen kuolee, pyhyys tietenkin yhtyy kosmiseen pyhyyteen. Miksi se olisi parempi tai huonompi? Se vain on. Eihän tietoista iankaikkista iloa voi olla olemassa. Et voi tavata rakkaitasi jossain toisessa olomuodossa. Minkä ajan rakkaan haluat tavata? Entä jos tuo sinun kaipaamasi henkilö ei kaipaa sinua? Jotkut teidänkin pappinne sanovat, että kuoleman jälkeen ihminen yhtyy jumalaan. Niin minäkin sanon.
Nukkeni oli valmis. Silottelin sitä vielä, tasakorkeistin jalat. Käännyin sammalolennon puoleen.
- Haluat siis, että kaikki uskonnolliset yhteisöt lopetetaan. Kirkot kiinni. Luostarit navetoiksi. Papit ja piispat oikeisiin töihin.
- Ei. Sanoinhan, että ihmisillä on pyhyyden tarve. He voivat valita sen kirkkokunnan ja sellaiset riitit, jotka heitä enimmin miellyttävät. Mutta jumala on sama.
Suljin linkkuveitseni, pistin sen taskuuni. Heilautin katajanukkeani.
- Lähdetään. Etsin tälle paikan.
Kävelimme suon toiselle puolelle, suuren siirtokivilohkareen vierelle. Kiven kupeessa oli rako, syvennys, jonka pohjaa peitti tasainen sammalkerros. Asetin nukkeni seisomaan keskelle pikku luolaa, irrotin suuren sammaltilkun ja peitin sillä onkalon suuaukon.
- Haen tuon kymmenen vuoden perästä. Jos se on vielä tallella, sanoin. - Mutta sano vielä pari asiaa. Jeesus? Armo? Entä syntien lunastus?
- Jeesus. Joosefin ja Marian hedelmä, ennen aviota sumuisena aamuna salavuoteella siitetty. Pyhyys tuli häneen niin kuin kaikkeen elämään. Olkoon pyhyys tässä nimeltään pyhä henki. Testamenttien kirjoittajat arvelivat, että suvun jatkaminen on saastaista, siksi tekivät Mariasta neitsyen. Ei pyhyysjumala niin ajattele.
- Entä muistoateria? Jeesuksen ruumis ja veri? Tie, totuus ja elämä?
- Jeesus ojensi leipää ja viiniä. Tämä on minun ruumiini. Tämä leipä. Vertauskuva. Ei hän vertaan juottanut vaan viiniä. Aina kun tätä juotte. Viiniä. Tie, totuus ja elämä. Taivasta ei ole. Palkinto on inhimillisesti elävän ihmisen hyvä olo ja omatunto. Toki omatunto on olemassa.
- Rukouksen voima? Ihmeet?
- Jeesus sanoi: Usko. Jumala on sinussa. Usko. Suggestio. Nimiä on monia. Vieläkö haluat jotain tietää?
- En. Olen aina ihmetellyt tieteiskertomuksia, joissa ulkoavaruudesta tulee hahmoja neuvomaan, että eläkäähän siivosti. Älkää riidelkö ja syökää terveellisesti. Rakastakaa yli kaiken ja sitä ja tätä.
- En minä tule ulkoavaruudesta.
- Tiedän. Tulet sisäavaruudesta.
Sammalolento lehahti pois. Pistin puukkoni tuppeen. Aloin kävellä polkua suon ympäri. Nousin kalliolle, jatkoin kallion yli kunnes tulin tielle. En pelännyt enää. Tietä pitkin kuljin kotiani kohti, ohi talon, jossa asui tyttö. Olisin halunnut elää yhdessä tuon tytön kanssa lopun elämääni. Seuraavana vuonna hän kuoli.
METEORIITTI
Sinä kesänä renki tuli taloon eikä piika saanut silmiään hänestä eroon. Yhteiskunnalliselta asemaltaan he olivat samanvertaiset, joten piian ei tarvinnut aristella. Hänen edellinen rakkautensa, nuori kansakoulunopettaja, oli nauranut hänelle päin naamaa, kun hän kerran oli yrittänyt siltatansseissa lähestyä tätä. ”Minä olen opettaja”, mies sanoi. ”Ja sinä olet piika. Älä unta minusta näe.”
Heinäkuun ensimmäisenä päivänä, se oli lauantai, piika meni rengin luokse pihalla heti aamulla, kun kukko oli vasta laulanut. Renki seisoi kaivolla ja kaatoi vettä sangolla päälleen. Renki oli alasti, piika lähestyi takaa varovasti eikä sanonut mitään. Kun renki laski sangon kaivon puukannelle, piika ojensi kätensä miehen kainalon alitse ja tarttui tämän kulliin. Mies säpsähti, mutta ei kääntynyt. Piika ajatteli, ettei mies tiennyt, kuka häntä piteli. ”Se olen minä”, piika sanoi, ja nyt mies kääntyi. ”En luullut sinua kanttoriksi”, renki sanoi ja otti piian syliinsä. Piika pudotti leninkinsä pihanurmelle, ja ennen kuin talon väki tuli ulos, piika ja renki kävelivät käsi kädessä, vapaassa kädessä vaatteita pidelleen, rantaan.
Kun he olivat yhtyneet – piialle tämä oli ensimmäinen kerta, rengistä ei kukaan tiedä – he kävivät pikaisesti uimassa järvessä. Nyt piikaa jo nolostutti, hän nousi vedestä käsiään rintojen ja sukukarvoituksen edessä pitäen. ”Et sitten hylkää minua koskaan”, piika sanoi rengille, ja tämä nyökkäsi ja pisti paperossin palamaan. Polttaessaan hän puki vaatteet ylleen ja lähti pellolle. Heinän niitto alkaisi kohta, renki käveli pellon oikeaa sivua ja suunnitteli työtä. Kun hän saapui metsän reunaan, kauimmaksi talosta, meteoriitti putosi taivaalta hänen päähänsä, ja hän kuoli.
Hautajaisten jälkeen piika ei enää tullut entiselleen. Joka ilta töiden jälkeen hän lähti kävelemään, käveli kohti hautausmaata, kulki polkua läpi kylän ja hiekkaista tietä kirkolle. Suuntaansa matkaa tuli kaksitoista kilometriä ja yö oli jo pitkällä, ennen kuin hän laskeutui aittaansa levolle. Päivästä päivään hän käveli, käveli sateessa ja käveli paisteessa, käveli vielä, kun syksy pudotti lehdet ja kovetti ojat, käveli jouluun asti ja joulun ylitse, lumihangessa milloin nilkkojaan, milloin polviaan myöten. Kylän polku tallaantui hyväksi, ja sitä käyttivät niin ihmiset kuin eläimetkin.
Kun piika saapui haudalle, hän laskeutui polvilleen ja painoi poskensa vasten vaatimatonta puuristiä. ”Ei enää kauan”, hän sanoi. ”Ensi heinäkuun ensimmäisenä päivänä, kun olen joka päivä tämän matkan kävellyt ja sinua muistanut, tulet taas eläväksi ja elät minun kanssani.” Ja talvi vaihtui kevääseen, purot vapautuivat, talitintit vetivät virttään ja polun pohjalla näkyi jo kuusen juuria ja kivenpintoja.
Toki tiesivät kylän nuoret miehet, mitä piialle oli tapahtunut, vaikka ei tuosta yhdestä riemuhetkestä ollut seurauksia tullut. Toki tiesivät kylän naiset, mitä piika mielessään ajatteli. Että heinäkuun ensimmäisenä päivänä tämä ramppaaminen loppuu ja renki palaa takaisin, ja alkaa piian kanssa yhtä elämää viettää.
Reellä ajoivat kylän miehet kylältä kirkolle, hienoilla hevosillaan ja kirkkailla reillään ja kieseillään, ja eräänä iltana he pysäyttivät kulun piian vierelle ja sanoivat: ”Tule kyytiin, hevosella sinut viemme, vähemmällä pääset, helpommalla renkisi takaisin saat.” Mutta ei piika suostunut, kas jos kerrankin jää tie kävelemättä, ei paluun päivä koita.
Kerran eivät kylän miehet enää pyytäneet, pysäyttivät kärryt ja kaappasivat tytön matkaan. Kovin pyristeli nainen, mutta mikään ei auttanut, käsistä piti kaksi ja yksi suitsista ohjasi, ja vasta hautausmaan portilla nainen vapaaksi laskettiin. Mutta piika ei suinkaan mennyt kiviportista sisään vaan palasi jälkiään siihen paikkaan, mistä hänet oli kyytiin siepattu, palasi jalan hautuumaalle ja lankesi puuristin viereen itkemään. Ja jalan hän palasi, läpi pimeän metsän, ja vasta aamunkajon jo kurkkiessa kuusten välistä, hän suoraan astui navetan ovesta sisään aamutöilleen.
Tuli kesä, koivusta sai vastan tehtyä ja rantalahteen verkot vietyä. Linnut tekivät pesiään, hautoivat ja alkoivat hyönteisruokaa kantaa poikasilleen. Meni juhannus, kokot leimusivat rannoilla ja mielissä, ja niin loppui kesäkuu ja heinäkuun ensimmäinen aamu koitti, sunnuntaiaamu. Aamulypsyn jälkeen oli piialla vapaata, ja lähti hän heti kävelemään kohti kirkonkylää, sillä tämä olisi se päivä. Pitkin metsäpolkua, kylätietä, soraista kirkonkylän maantietä hän vaelsi ja hänen mielensä oli iloinen ja autuas. Kun kirkontorni jo alkoi näkyä, hän oli ryntäämäisillään juoksuun, mutta hidasti heti, ei sovi kulunmallia muuttaa, rauhassa pitää askeltaa vielä tämä viimeinen pätkä. Hautausmaan portti oli avoinna, kukkaloisto kimmelsi silmiin ja jo kaukaa hehkui muurin viereltä rakkaan haudan harmaantunut risti. Mieli riemua täynnä hän astui viimeiset askelet, laskeutui polvilleen ja painoi otsansa vasten puuta.
Uinnin jälkeen, rengin poltellessa kessuaan, piika antoi tälle vaatteen kerrallaan, ja renki pukeutui. ”Lähden tästä heinäpeltoa katsomaan”, renki sanoi, ja piika tuli hänen mukaansa ja ohjasi tämän askelet pellon vasenta puolta, kauaksi siitä paikasta, mihin kohta putosi raivoisa taivaan kivi.
